Saivatko Disney-elokuvat meidät uskomaan, että vaurastumisen tavoittelu on kylmää, ahnetta ja ilkeämielistä?

Evita Lestinen kirjoittaa blogissaan, että Suomessa jopa lottovoitolla on hyväksytympää rikastua kuin sijoittamalla. Entä mikä on Disneyn tarinoiden rooli siinä, kuinka näemme rikkauksien tavoittelemisen? Lue tämä, niin tiedät.

Olen ahminut lukuisia lapsuudestani tuttuja Disneyn klassikkoelokuvia sen jälkeen, kun ostin Disney+-suoratoistopalvelun kokeiluun. Tähän mennessä olen ehtinyt katsoa muun muassa Tuhkimotarinan, Atlantis – kadonnut kaupunki -elokuvan sekä molemmat Nicolas Cagen tähdittämät National Treasure elokuvat. 

Hämyisten leffailtojen lomassa havahduin huomaamaan, että elokuvista useat toistavat samaa kaavaa: pahikset, ilkeät äitipuolet ja maineenhimoiset raakalaiset janoavat aarteita, kultaa, vaurautta ja rahaa. Niin sanotut hyvikset puolestaan kulkevat mieluusti reikäisissä vaatteissa tavoitellen kaikkea muuta kuin taloudellista pääomaa. 

Lapsuudessa ihailemani Robin Hoodkin varasti kultakolikot rikkailta ja jakoi ne köyhille. Itselleen hän ei kaivannut mitään enempää. 

Sijoittaminen ei ole erityisen hyväksytty vaurastumiskeino

Danske Bankin toteuttamassa Taloudellinen mielenrauha -tutkimuksesta selviää, että suomalaisten mielestä hyväksytyimpiä tapoja vaurastua on säännöllinen säästäminen, tiukka kulukuri sekä ahkeralla opiskelulla saavutettu työpaikka ja sen suoma hyvä palkka.

Eri sijoittamisen tavat ovat tutkimuksen mukaan huomattavasti vähemmän hyväksyttyjä vaurastumiskeinoja – niitä kolmen hyväksytyimmän vaurastumiskeinon joukkoon on nostanut vain alle kymmenesosa vastaajista. 

Suomessa jopa lottovoitolla on hyväksytympää rikastua kuin sijoittamalla. 

Huomaan, että hyväksytympiä vaurastumiskeinoja yhdistää yksinomaan ahkeruus ja säntillisyys, eli suomalaiselle mielenmaisemalle ominainen vaatimattomuus. 

Varallisuuden tavoittelu ja ahneus eivät ole sama asia

Roomalaiskatolisen teologian mukaan ahneus on yksi seitsemästä kuolemansynnistä. Tarinoiden ja ikivanhojen dogmien myötä olemme oppineet mieltämään rahan – etenkin helpon rahan – tavoittelun ahneudeksi. 

Sijoittaminen on helppo keino vaurastua. Niin helppo, että se tarjoaa hyvin tavallisista lähtökohdista ponnistaville mahdollisuuden korkeampaan elintasoon, kunhan minimoi kulut, on pitkäjänteinen, säästää ja sijoittaa. (Disclaimer: näin uskon historialliseen tuottopotentiaaliin nojaten, mutta kristallipalloa minulla tai kellään muullakaan ei ole. Sijoittamiseen liittyy aina riski.)

Onko tarinoiden kahtiajako vähävaraisten hyvisten ja rikkauksien perässä juoksevien pahisten välillä vaikuttanut käsityksiimme taloudellisesta vaurastumisesta ja syistä sen tavoittelulle? Miksi saduissa rikkaus ja ahneus kulkevat niin usein käsi kädessä?

Symboloiko sijoittaminen joillekin rahanhimoa, ehkä jopa häikäilemättömyyttä, koska sijoittaessa raha itse tekee lopulta suurimman työn?

Ne tarinat, joiden parissa lapsuuteni kasvoin, saivat osan minusta uskomaan, että varallisuuden tietoisella tavoittelulla ja ahneudella olisi jokin yhteys. Ja että jos kuitenkin rikastuu, sen pitäisi tapahtua lähes vahingossa, vaikka sitten lottovoitolla. 

Varallisuuden tavoittelu ja ahneus eivät tietenkään ole sama asia. Vaurastumisen tavoittelu voi olla harrastus siinä missä mikä tahansa muukin, eikä rikkaus välttämättä tarkoita Roope Ankalle ominaista saituutta. Tiedän tämän, mutta silti aina toisinaan huomaan, etten ole itsekään täysin vapaa stereotypioiden ohjaamista ajatusketjuista. En, vaikka pyrin altistamaan itseäni modernille rahapuheelle jatkuvasti.

Mutta on Disneyn tarinoiden parissa kasvamisesta seurannut paljon hyvääkin. 

Liisa Ihmemaassa kannusti pohjattomaan uteliaisuuteen. Tähkäpää sanoi, että oman mukavuusalueen ulkopuolelle kannattaa mennä. Tuhkimo peräänkuulutti kärsivällisyyttä ja Leijonakuninkaan Timon ja Pumba muistuttivat, ettei pidä huolehtia liikaa. 

Voisin melkein väittää sijoitusstrategiani pohjaavan Disney-elokuvien oppeihin.