Näkökulma: Maksoin päästäkseni tekemään töitä ilmaiseksi – Näin vapaaehtoistyö Nepalissa muutti ajatteluani

Pro bono -mainos: Interpedia <3

Maksaisitko pitkän pennin päästäksesi tekemään töitä ilmaiseksi? Mimmien operatiivinen johtaja Evita Lestinen teki niin ja huomasi, että se muutti hänen ajatteluaan.

Evita Lestinen uskoo, ettei kukaan lähde vapaaehtoistöihin vain, koska “haluaa tehdä hyvää”. Kuva: Rosa-Maria Vuori

Disclaimer: Jos et voi sietää mimmejä, jotka matkustavat Eat, Pray, Love -hengessä toiselle puolelle maailmaa oivaltaakseen jotain uutta, voit lopettaa lukemisen tähän. I don’t blame you! 

Herään kirjaimellisesti kukonlauluun Nepalin maaseudulla, tarkemmin sanottuna Etelä-Lalitpurissa. Olen kenttämatkalla ja tärisen kylmästä, vaikka minulla on takki päällä. Päätä särkee, nälkä on kaamea, enkä halua mennä vessaan, koska vastassa on mitä todennäköisimmin pelkkä reikä – ei tuttua pönttöä. Kenen idea oli tulla tänne?

Tammikuussa rakas vaarini kuoli, ja olin tavallistakin levottomampi. Pyörin sängyssä aamuyön pikkutunneille saakka saamatta unen päästä kiinni. Jossain vaiheessa luovutin ja etsin puhelimen käsiini. Hain tietoa vapaaehtoistyöstä maailmalla – halusin tietää, mitä se vaatii.

Olin unelmoinut vapaaehtoistyöstä jo kauan. Kun muut menivät vaihtoon, ajattelin, että jonain päivänä lähtisin vapaaehtoistöihin. Elämä kuitenkin tapahtui – ja aika vauhdilla. Työt ja arki Suomessa veivät mennessään. Tuttu tarina. Enhän minä voisi jättää kaikkea sitä taakseni. Vai voisinkohan?

Mahdotonta vai järjestelykysymys?

Satun olemaan poikkeuksellisen onnellisessa tilanteessa, mitä töihini tulee. Voin useimmiten rytmittää työntekoani ilman kiveen hakattuja aikatauluja. Periaatteessa, jos haluaisin, voisin tilapäisesti tehdä hommia Timbuktusta sunnuntaiyönä – kunhan wifi toimii, hommat sujuvat. (Ja okei, työnkuvani on myös paljon palavereissa nököttämistä ja ihmisten tapaamista – myös livenä! Siitä en voisi enkä edes haluaisi luopua pitkäksi aikaa.)

Mutta… olisiko kuukauden tai parin jakso vapaaehtoisena sittenkään aivan mahdoton ajatus? Minun tapauksessani ei ollenkaan. Ennemminkin uhrauksia (lue: rahaa ja vapaa-aikaa) vaativa järjestelykysymys.

Tuona unettomana yönä, jona surffailin netin syövereissä, jokin liikahti. Tätä parempaa hetkeä ei ole eikä tule. Tartuin siihen!

Löysin suomalaisen Interpedian, joka on vuonna 1974 perustettu voittoa tavoittelematon sekä poliittisesti että uskonnollisesti sitoutumaton kansalaisjärjestö. Heidän sivuillaan näkyi otsikko: Kiinnostaako vapaaehtoistyö Nepalissa? Korvien välissä humisi. Kyllä! KYLLÄ!

Yhteisesti kaikille tiedoksi: en tiennyt Nepalista mitään, paitsi Himalajan vuoriston, kun kirjoitin Interpedialle jo valmiiksi pahoittelevaa meiliäni. “Anteeksi, voisin tulla vapaaehtoiseksi, mutta minun tulisi kuljettaa kotopuolen töitä mukanani…” Epäilyksistäni huolimatta se sopi heille. 

Täällä sitä sitten ollaan, lentolippujen, majoituksen ja viisumin vuoksi muutama tuhat euroa köyhempänä, Interpedian nepalilaisen kumppanijärjestön Loo Nivan hoteissa. Tekemässä pääasiassa viestintää ja somea, eli paljon sellaista tuttua, minkä parissa teen Suomessakin hommia.

Loo Niva edistää lasten oikeuksia Nepalissa tarjoamalla tukea koulutukseen – ja Interpedia ja Interpedian lahjoittajat avustavat Loo Nivaa. Suomen ulkoministeriön tuella Interpedia ja Loo Niva toteuttavat myös laajempia kehitysyhteistyöhankkeita, joissa kehitetään koulutuksen laatua ja rakenteita.

Loo Nivan tukemat lapset ovat usein ensimmäisiä perheessään, jotka pääsevät kouluun. (Voitte vain kuvitella, miten haastavaa on tässä kontekstissa selittää Mimmit sijoittaa -median toimintaa paikallisille…)

Vapaaehtoistöihin ei lähdetä vain, koska “haluaa tehdä hyvää”

En usko, että kukaan lähtee vapaaehtoistöihin puhtaasti hyvää hyvyyttään. Olen Nepalissa etsimässä uusia kokemuksia, näkökulmia ja yksinkertaisesti tutustumassa maailmaan. Siihen oikeaan maailmaan, jossa perustarpeet eivät aina täyty. Voisiko sen seurauksena kotiin palata aiempaa parempana ihmisenä? 

Mietin tätä ja saan itseni kiinni siitä, mikä länsimaisessa kulttuurissa, ja ennen kaikkea itsessäni, ärsyttää, ja mikä tällä puolen palloa monesti loistaa poissaolollaan: pitkälle viety yksilökeskeisyys. 

Miten niin minä haluan tulla paremmaksi ihmiseksi? Kyse ei ole minusta yksilönä, vaan yhteisöstä. Mitä minä voisin tehdä yhteisön eteen nyt ja tulevaisuudessa?

Helsingin Sanomat haastatteli maaliskuun alussa psykologi ja emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvistä, joka puhuu itsekkyyden ja yksilöä korostavan kulttuurin vaaroista. Jos keskitymme itseemme ennen muita, pahoinvointi lisääntyy ja yhteiskunta polarisoituu.

Katse maailmaan, omaan napaan ja takaisin maailmaan

Istuin viime viikolla risti-istunnassa Apinatemppelin (Monkey Temple) kupeessa, ylhäällä vuoren rinteessä, kun munkki opetti minulle ja muutamalle muulle vapaaehtoiselle buddhalaisuudesta ja meditaatiosta. 

”Evita. What is I?”, munkki kysyi. 

Tuijotin salaperäisesti hymyilevää munkkia hölmistyneenä. “En tiedä”, sain sanottua. 

”There is no I”, munkki vastasi. 

Keskustelu päättyi, ja jatkoimme edessämme olevien pikkukivien katsomista ensin kaksi minuuttia ja sitten viisi minuuttia putkeen. 

En ymmärtänyt sitä hetkessä, mutta nyt käsitän: jos haluan elää merkityksellistä elämää, kannattaa kurottaa yhteisöjä kohti. Kun käsittää, että itsenäinen “minä” on jossain määrin harhaa, muiden ja itsen välinen raja menettää merkitystään. Kas, yhteys toisiin syvenee! 

Ja kuten Keltikangas-Järvinen sanoi HS:n haastattelussa: “On aivan sama, muuttuuko ilmasto, jos ihmiset eivät kykene elämään toistensa kanssa hyvässä vuorovaikutuksessa ja toisiaan arvostaen.”

Se, että voin valita viettää hetkiä elämästäni epämukavuusalueella, hytistä kylmässä ja pelätä mahatautia, on etuoikeus, jota pitää käsitellä kunnioituksella. Länsimainen kulttuuri kannustaa yltiöyksilöllisyyteen, mutta me tarvitsemme toisia ihmisiä voidaksemme hyvin. Me tarvitsemme toisia ihmisiä, kun maanvyöry tai maanjäristys iskee ja koulut tuhoutuvat. 

Jos jotain olen Nepalissa oppinut, niin sen, että kukaan ei tunnu miettivän ensin itseään. Katse on aina hyvällä tavalla muissa tai vähintäänkin meissä. Miten me voisimme yhdessä tehdä enemmän?

Tällä kertaa maksoin aikaa ja tuhansia euroja opista, jonka jokainen meistä intuitiivisesti tietää. No, eräänlainen sijoitus sekin – ja harvinaisen varma sellainen. 

<3<3<3

P.S. Jos vapaaehtoistyö maailmalla innostaa kahdesta viiteen kuukautta, voit tutustua Interpedian tarjoamiin mahdollisuuksiin täällä. Vaikea kuvitella, että Nepaliin tulemista onnistuisi katumaan.

P.P.S. Anna lapselle hyvä ja turvallinen tulevaisuus. Voit tukea Nepalin tyttöjä kuukausilahjoittajana täällä.