Kuka saa puhua rahasta – ei kukaan vai me kaikki?

Onko avoin rahapuhe yksi keino edistää eri ihmisryhmien välistä sosioekoomista tasa-arvoa? Evita Lestinen pohtii tätä vuoden viimeisessä blogissaan.

Uskon, että avoin rahapuhe on yksi keino edistää eri ihmisryhmien välistä sosioekonomista tasa-arvoa. Kun käymme keskusteluja rahasta, epäkohtia nousee esiin. Silti rahaan ja siitä puhumiseen liittyviä stigmoja on vaikeaa, ellei mahdotonta, sivuuttaa.

Raha, ihan sama onko sitä paljon tai vähän, leimaa. Rahasta puhuminen leimaa.

Se, että oman elämäni peruspilarit ovat kunnossa ja pohja elämälleni rakentuu niin sanotusti “tavallisista lähtökohdista”, on etuoikeutettua. Kipuilen jatkuvasti sen kanssa, etten osaa tai edes voi sanoittaa asioita niin, että jokainen tärkeä näkökulma tulisi kolutuksi. 

Tunnen huonoa omatuntoa ja riittämättömyyttä siitä, etten aina tiedä, kuinka toimia eriarvoisuuden ja vääryyden keskellä. Ja sekös se vasta onkin etuoikeutettua.

“Tunnen huonoa omatuntoa ja riittämättömyyttä siitä, etten aina tiedä, kuinka toimia eriarvoisuuden ja vääryyden keskellä.”

Olisi hurskastelua väittää, että ymmärrän, miltä epäoikeudenmukaisista lähtökohdista ponnistavasta tuntuu lukea sosiaalisen median sisältöjä, jotka alleviivaavat esimerkiksi sijoittamisen helppoutta ja kannustavat säästeliäisyyteen. 

Minä en tiedä, miltä tuntuu, kun rahaa ei ole antibiootteihin tai kun ei ole ketään, keneltä pyytää apua. 

Julia Thurén kirjoittaa viikon takaisessa esseessään (HS 25.11.), että säästämispuhe on keskiluokan ja rikkaiden luksusta, johon pienituloisella ei ole varaa. “Kun voi laittaa vapaaehtoisesti euroja talteen, elämässä on hallinnan ja turvallisuuden tunne. Silloin kun säästäminen on absoluuttinen pakko – kun rahaa ei vain ole enempää – se ei tunnu enää yhtään niin helpolta”. 

Kun avaan suuni puhuakseni rahasta tai taloudesta, pelkään. Vähintään alitajuisesti takaraivossani jyskyttää ajatus siitä, että entä jos selitän jotain väärin, entä jos en muista huomioida kaikkia näkökulmia riittävän hyvin, entä jos sanon jotain todella typerää tai loukkaavaa. 

“Vähintään alitajuisesti takaraivossani jyskyttää ajatus siitä, että entä jos en muista huomioida kaikkia näkökulmia riittävän hyvin.”

Entä jos olen väärässä ja sijoittaminen on yksinomaan pahisten ja todellisuudesta erkaantuneiden epäreilu etuoikeus? Sekin on mahdollista.

Pelkoni on joskus yltynyt niin suureksi, että olen miettinyt, kannattaako minun sanoa rahasta yhtään mitään. Entä jos seuraisin vain sivusta ja antaisin minua tietävämpien ja tiedostavampien, vaikkapa taloustieteilijöiden ja köyhyystutkijoiden, puhua? 

Ajatus hiljentymisestä on houkutteleva. Kun ei sano mitään, ei voi mokatakaan. Hiljaisuus on turvallinen valinta silloin, kun keskustelu liittyy tulenarkoihin teemoihin, kuten vastuullisuuteen, sijoittamiseen tai vastuulliseen sijoittamiseen. Tai siihen, kuka voi sijoittaa ja kuka ei voi sijoittaa. Kaikki eivät voi.

Toisaalta, jos hiljenisin, ei syntyisi mielipiteenvaihtoa. En oppisi, en kasvaisi kritiikistä tai ymmärtäisi, mikä ajatuskuluissani mahdollisesti menee pieleen. Sitä minä en tahdo silläkään uhalla, että joskus teen virhearvion ja kosahtaa. 

“Toisaalta, jos hiljenisin, ei syntyisi mielipiteenvaihtoa.”

Ajattelen, että kirjoittamieni blogitekstien tulee voida toimia ponnahduslautana myötämielisille komppauksille siinä missä kritiikillekin. Keskustelut nimittäin luovat ilmiöitä ja ilman ilmiöitä maailma ei muutu. 

Siksi näen hyvää myös haastamisessa ja erimielisyyksissä. 

Kannustan nuoria sijoittamaan, koska luotan, että siitä voi seurata yksilötasolla – ja ehkä yhteiskunnallisella tasolla – hyvää. En kuitenkaan väitä, että sijoittaminen itsessään olisi ratkaisu ilmastokriisiin tai tasa-arvokysymyksiin. Rakenteelliset ongelmat eivät ratkea sillä, että sijoitan viisikymmentä euroa kuukaudessa parhaan ymmärrykseni pohjalta mahdollisimman vastuulliseen rahastoon, ihan sama miten kauniisti asian paketoin. 

Ydintoiveeni on, että jokainen, lähtökohdistaan riippumatta, voi kokea olonsa turvalliseksi rahakeskusteluiden pyörteissä. Siis vaikka ei olisi kauppatieteiden maisteri tai jo lukuisia kokemuskilometrejä kartuttanut meklari. Tässä pyrin olemaan armollinen itselleni, mutta ennen kaikkea muille. Haluan, että ihan jokaisella on tilaa osallistua; harha-askeleita saa tulla ja ajatukset saavat olla epätäydellisiä. 

Jos en anna epäilyksen viedä ääntäni pois ja puhun rahasta jatkossakin, mikä on pahinta, mitä voi tapahtua? 

Elämää ei voi elää keskustelua peläten.