Päätoimittajan kynästä: Itku tulee joka tapauksessa

Uusi ylioppilas, vastavalmistunut, valmistumatta jäänyt. Onnittelen sinua! Onnittelemme sinua!

Mimmit sijoittaa -median päätoimittaja, Evita Lestinen. Kuva: Rosa-Maria Vuori

Saatat tuntea olevasi täynnä elämää. Kenties olet juuri saanut painaa valkolakin päähäsi, suunnittelet helteistä junamatkaa Euroopan halki, Pariisista Barcelonaan. Tai sitten tunnet haikeutta, suruakin. Ehkä et valmistunut tänään tai ajatus tulevaisuudesta painaa ahdistuksena rintalastan päällä. Ehkä ikävöit jotakuta, johon olisit halunnut tänä syreenien ja tuomien kukinnan aikana nojata. Tai voi olla niinkin, ettet tunne juuri mitään. Aina ei tunnu. Ei tarvitsekaan.

Kuinka vaan: onnittelen! Onnittelemme! Miksi? Koska vaikka elämä on haaste, sinä olet siinä. Ihan olemassa vain, sinitaivaan alla, keskellä kummallista Tellusta, missä joko kaikki käy järkeen tai mikään ei käy järkeen. Tiedätkö mitä? Pelkkä oleminen riittää. Niin olen sanonut itselleni sekä juhlamielen että murheellisuuden äärellä. Pelkkä oleminen riittää. Siis se, että antaa tulevan tulla ja menneen mennä. Kuuntelee, kuinka koivun lehdet kahisevat tai Itämeri iskeytyy Eiranrantaan. Haahuilee, poukkoilee, etsii. Mitä vain, kunhan etsii. Eikä jätä tekemättä tai tee, koska pelkää. 

Maailma ei tarvitse lisää menestystarinoita, vaan ihan tavallisia, läpi elämän räpiköiviä, juoksevia, ryömiviä, tanssivia ja kompastelevia nuoria, aikuisia, vanhoja. 

En voi puhua kokemuksen syvällä rintaäänellä. Oma ääneni on kokemattomuuden sävyttämä, mutta utelias. Ja mikä parasta, kokemattomuus ei estä sanomasta. Luotan, että sinäkin tiedät sen – ja uskallat sanoa myös sellaista, mikä ei ole valmista tai varmaa. Ei tarvitse olla. Mielipiteiden muodostaminen on joskus vaikeaa ja kivuliasta, mutta niiden syntyminen edellyttää – hiukan paradoksaalisesti – keskusteluun osallistumista, kokeilemista ja mokaamista. Kyseenalaistamista.

Innostun aina, kun saan puhua haahuilun puolesta. Nimittäin sen jälkeen, kun painoin ylioppilaslakin päähäni, olen miltei elänyt poukkoilevasta haahuilusta. Ensin vietin välivuotta kaupan kassalla. Sitten hain ja pääsin opiskelemaan alaa, jonka pian totesin olevan itselleni puoliksi väärä. Löysin yliopistolta ehkä kaksi ystävää –  joista molemmat lopettivat opintonsa ensimmäisen vuoden aikana. Isot opiskelijakaveriporukat jäivät haaveeksi, ja Unicafessa kasvispyöryköitä pilkkoessani istuin useimmiten yksin.

Yritin haahuilla paikkaani muualta. Seuraus: humanistifuksi pankin viestinnässä harjoittelijana. Olin siinä vaiheessa ehkä 25 opintopisteen verran humanisti – eli en oikeastaan humanisti ollenkaan – ja taustani huvitti osaa valkokauluksisista kollegoistani. Kuitenkin useammin kuin kerran kuulin, että on virkistävää, että finanssialalle eksyy myös muita kuin kauppislaisia. Kaipa jossain määrin löysinkin itseäni sieltä – vastakohtien väliltä, nuhjuisessa villapaidassa keskeltä pitkää pukumiesten ympäröimää pöytää –  kontrasteista, yllätyksellisyydestä. 

Seuraavaksi en kerro taianomaisesta käännekohdasta tai siitä, minkä jälkeen kaikki oli selvää ja kuinka löysin paikkani maailmassa. Kaikki ei ole selvää, kaikki on kesken. Opiskelenko maisteriksi? Jatkanko yrittäjänä? Minulla ei ole aavistustakaan, mitä tuleva tuo. Uskon, että hyvää, mutta en voi tietää. Jatkan haahuiluani. Mutta sanon, että olen ikionnellinen, etten lukion jälkeen heti tiennyt, mitä teen tai etten tuntenut täysin kuuluvani yliopistolle, kun aloitin siellä opinnot. 

Nyt näen, että tietämättömyys ja tunne kuulumattomuudesta olivat tienviittoja.  Hetkessä epäonnelta tuntunut olotila muutti muotoaan – monen kiemuran ja kaarroksen kautta – kenties yhdeksi elämäni suurimmista onnenkantamoisista, eli arjeksi, jossa tällä hetkellä viihdyn. Keskeneräisyydestä tai epävarmuudesta viis. 

Jossain vaiheessa – keskellä elämäksi kutsuttua atomishow’ta – olen päästänyt irti ajatuksesta, että minun kuuluisi tehdä tai olla yhtään mitään. Ei kuulu, eikä kuulu sinunkaan. Alaa saa vaihtaa, opinnot saa jättää kesken, elämä saa paikoin olla epämääräinen mössö epämääräisiä valintoja ja tapahtumaketjuja oikealle, vasemmalle, ylös ja alas. Sattumaan voi nojata silloin, kun ei itse tiedä mitä tekisi. 

En väitä, että kannattaisi jättää asiat kesken (saa!), mutta väitän, että kannattaa miettiä ketä varten tekee. Kuinka paljon mittausvälineessä painaa vanhempien toiveet, tovereiden odotukset, ihastuksen ideaali? 

Elämä on luopumisen opettelua ja opettamista. Toistan: elämä on luopumisen opettelua ja opettamista. Oppimista. Sitä, että kulkee tyrskyjä päin, tulee torjutuksi, epäonnistuu. Toisinaan on väistämätön pakko iskeytyä aallonpohjaan ja antaa virtojen viedä kuin hiekansirua. Kuin kuollutta kalaa. Elämästä ei tule täydellistä tekemälläkään. Itku tulee joka tapauksessa. Sinun ei tarvitse jaksaa olla inspiroitunut, ei tarvitse kääntää koettelemuksia opeiksi. Aina ei tarvitse oivaltaa uutta. Joskus voi ja saa olla synkkää ja sysimustaa. Eikä kaikesta ole pakko löytää hyvää. Kaikki ei ole hyvää, saati reilua. 

Vain hiukan kokeneella rintaäänelläni tahdon sanoa, että älä luule olevasi yksin, jos huomaat olevasi tyhjän päällä, väärässä paikassa tai koulussa, jos jäät porukan ulkopuolelle, jos et löydä työpaikkaa tai jos mielesi ontuu. Mitä todennäköisimmin asiat menevät ennemmin tai myöhemmin vähän tai paljon pieleen itse kullakin ja pettymys seuraa, mutta sitä ei tarvitse jännittää. Kuitenkin lopulta, aina viimein, kaikella on tapana järjestyä. 

Ajattelen, että elinehto kokemukselle merkityksellisyydestä kiteytyy sen sisäistämiseen, että riittää, jos jaksaa haahuilla. Ei aina tai joka hetki, mutta lepotaukojen lomassa tai silloin, kun matto viedään jalkojen alta. Haahuilu on väline, jolla pääsee eteenpäin. Ja eteenpäin on paikkasi maailmassa.

Turvan tai varmuuden toivossa ei kannata tehdä yhtään mitään; elämän voi elää niin sanotusti oppikirjojen mukaan ja silti kaikki voi mennä päistikkaa. Siksi pyydän: valitset kuinka vaan – suoraviivaisen uraputken, surffaripummielämäntyylin, yrittäjyyden, taiteilijuuden, kouluttautumisen, kouluttamattomuuden tai sapattivapaan – valitse itse, itsellesi. Mikä on sinulle yhtä kuin rauha? Kuuntele sitä.

Siis mitä ikinä teetkään, minne ikinä päädytkään: uskalla kyseenalaistaa ja etsiä omannäköisiä valintoja vimmatusti silloinkin, kun pelottaa tai joku kurtistaa kulmiaan. Kenties yllätyt. 

Ja yllätät.