Lukukausimaksut korkeakouluihin – parempaa laatua vai kasvavaa eriarvoisuutta?

Viime aikoina on käyty keskustelua siitä, tulisiko korkeakoulujen ottaa käyttöön lukukausimaksut. Suomessa on totuttu maksuttomaan koulutukseen, mutta lukukausimaksujen väitetään parantavan koulutuksen laatua, nopeuttavan valmistumista ja lisäävän oikeudenmukaisuutta. Onko asia tosiaan näin?

Kuva: Johanna Taskinen

Kun aloitin opinnot yliopistossa, tajusin ensimmäistä kertaa, ettei se tilastojen valossa ollut aivan itsestään selvää. Suomessa vanhempien koulutustaso nimittäin vaikuttaa lasten koulutusvalintoihin. Akateemisten vanhempien lapset päätyvät todennäköisemmin yliopistoihin, kun taas vähemmän kouluttautuneiden lapset kouluttautuvat itsekin vähemmän. Koulutustaso on taas yhteydessä tuloihin.

En ole saanut kouluttautumisen mallia kotoa, mutta onnekseni yhteiskunnassamme – ainakin teoriassa – kuka tahansa voi hakeutua opiskelemaan haluamalleen alalle.

Ennen yliopistoa ajattelin, että kaikki aloittavat sen jotakuinkin samalta lähtöviivalta. Pian kuitenkin tajusin, että monilla muilla oli sellaista kulttuurista pääomaa, mitä minulla ei ollut. Lukioiden erikoislinjoja, kansainvälisyyskursseja ja sukulaisten väitöskirjatilaisuuksia. 

Nykyään näen oman taustani lähinnä rikkautena. Vaikka uskon, että yliopistoon on helpompi sopeutua, jos oma suku on täynnä korkeakouluttautuneita ja uraa tehneitä esimerkkejä, on tärkeää, että yliopistoissa opiskelee myös niitä, jotka omasta kokemuksestaan ymmärtävät, etteivät korkeakoulut ja urasaavutukset ole kaikkien ihmisten todellisuutta.

Lukukausimaksut jakavat mielipiteitä

Valtiovarainministeriö ehdotti joulukuisessa muistiossaan, että korkeakouluissa otettaisiin käyttöön lukukausimaksut. Tätä perustellaan esimerkiksi sillä, että maksujen avulla opetuksen laatua voidaan parantaa. Lisäksi lukukausimaksujen uskotaan nopeuttavan opiskelijoiden valmistumista, sillä ne loisivat paineen siirtyä nopeammin työelämään. Samaa linjaa edustaa Keskuskauppakamari, jonka mukaan opiskelijan osallistuminen koulutuksen kustannuksiin kannustaisi nopeaan valmistumiseen. 

Minä taas näen, että monet opiskelijat ovat jo nyt uupuneita, eikä omaan toimeentuloon tai nopeampaan valmistumiseen liittyviä stressitekijöitä tarvita yhtään enempää.

Lukukausimaksujen tavoitteet ovat periaatteessa hyviä, mutta niiden toteutustapa jakaa mielipiteitä. Suomen ylioppilaskuntien liitto SYL tuomitsee ajatuksen koulutuksen kustannusten sysäämisestä opiskelijoiden harteille vetoamalla esimerkiksi opiskelijoiden huonoon toimeentuloon. SYL korostaa koulutukseen panostamisen olevan parhaita investointeja, joita yhteiskunta voi tehdä, sillä se maksaa itsensä takaisin. Olen samaa mieltä. Koulutukseen panostaminen pitäisi nähdä investointina eikä kuluna.

Omaan silmääni näyttää siltä, että lukukausimaksuja puolustavat ovat vieraantuneita opiskelijoiden todellisuudesta. Toivoisinkin, että keskustelussa annettaisiin enemmän painoarvoa SYL:in kaltaisille opiskelijaelämän asiantuntijoille. 

Avautuvatko korkeakoulujen ovet jatkossa vain rikkaille?

Valtiovarainministeriön muistiossa todetaan, että “koska korkeakoulutukseen osallistuu

keskimäärin muuta väestöä hyväosaisemmat ja korkeakoulutus todennäköisesti madaltaa yksilön työttömyysriskiä ja kasvattaa ansioita, opiskelijoiden osallistuminen koulutuksen rahoitukseen olisi perusteltua”.

Hold on. 

Muistiossa siis myönnetään, että jo nyt korkeakoulutukseen osallistuu keskimäärin muuta väestöä hyväosaisemmat. Eikö opintojen maksullisuus vain vahvistaisi tätä trendiä? Mielestäni meidän tulisi ennemmin miettiä sitä, miten ei-niin-hyväosaisia saataisiin enemmän korkeakouluihin.

On selvää, että lukukausimaksut kohtelisivat eri lähtökohdista tulevia ihmisiä eri tavalla. Harvalla opiskelijalla olisi varaa niihin, joten opintoja tulisi rahoittaa lainarahalla. Opiskelijat velkaantuvat jo nyt ennätyspaljon, joten suoraan sanottuna tuntuisi epäreilulta, jos velkataakkaa kasvatettaisiin entisestään.

SYL:in koulutuspolitiikan asiantuntijan mukaan lainanottohalukkuus on heikompi sosioekonomisesti matalammasta taustasta tulevilla. Voisiko opintojen maksullisuus johtaa siis pahimmillaan siihen, että jatkossa monet luopuisivat yhä useammin koulutushaaveistaan, sillä kouluttautumiseen vaadittava lainanotto ei näyttäytyisi realistisena vaihtoehtona?

Maksuton koulutus on ylpeydenaihe, josta on syytä pitää kiinni

Siitä huolimatta, että koulutus- ja tulotaso yhä periytyvät jonkin verran, on maksuton koulutus mahdollistanut Suomessa monia muita maita paremman sosiaalisen liikkuvuuden. Koen itsekin hyötyväni siitä, sillä yhteiskunta on viestinyt, että kaikki ovat tervetulleita korkeakouluihin. Vaikka yliopiston aloittaminen on saattanut olla helpompaa jollekin sellaiselle, joka on saanut siihen tarvittavia eväitä jo kotoa, on minun ja opiskelutovereideni välinen kuilu todennäköisesti kaventunut opiskeluvuosien varrella. Väitän, että korkeakoulutuksen muuttaminen maksulliseksi viestisi osalle väestöstä, etteivät he ole tervetulleita opiskelemaan. 

On sanomattakin selvää, ettei kaikista tarvitse tulla tohtoreita, eikä koulutustaso ole ihmisen arvon mittari. Mutta koska se, millaisesta perheestä tulet, vaikuttaa mahdollisuuksiisi elämässä, on kaikenlaisia esteitä kouluttautumisen tieltä aktiivisesti purettava. Toivoisin yhteiskuntaa, jossa kenenkään ei tarvitse jättää hakeutumatta haluamalleen alalle korkeakouluun vain siksi, ettei ole saanut siihen kotoa taloudellista tukea ja korkeakouluttautumisen mallia. 

Sen sijaan, että suljetaan korkeakoulujen ovia osalta ihmisistä, niitä pitäisi avata entistä enemmän. Opiskelun pitäisi olla aito vaihtoehto kaikille.