Elämme kaikki Helsingissä – ainakin, jos teiltä kysytään

Tunnin juna, Länsimetro, Raide-Jokeri. Olemme kaikki matkalla Helsinkiin, halusimmepa tai emme, kirjoittaa Santeri Palomäki.

Santeri Palomäki kyseenalaistaa suomalaisen yhteiskunnan Helsinki-keskeisyyden. Kuva: Iina Lallo

Suomalaisen yhteiskunnan Helsinki-keskeisyys kivistää päätäni vuodesta toiseen. Kun opiskelin Jyväskylässä, Helsingistä vieraita saapui luokseni kolmen opiskeluvuoteni aikana kahdesti: kun muutin Jyväskylään, ja muuttaessani sieltä pois. Aivan kuin junat kulkisivat ainoastaan yhteen suuntaan. Rautatiekiskojen kaksivetoinen luonne taisi yllättää ystäväni toistuvasti, kun he haikeina hyvästelivät minut ja kysyivät: “Milloin tulet taas käymään Helsingissä?”

Helsinki-keskeisyys on aluepoliittisesti varsin kuuma peruna, johon järkevät ihmiset eivät yleensä lusikkaansa työnnä. Sen vaikutukset läpäisevät kuitenkin yhteiskunnan jokaisen kerroksen. Suomessa on harjoitettu niin kutsuttua alueellistamista laihoin, mutta kalliin tuloksin jo aikaisemminkin , mutta siitä huolimatta yhteiskunnassa on hyvä silloin tällöin pysähtyä kysymään: Kenen ehdoilla, kenen toimesta, ja kenelle alueita kehitetään.

Kulttuurinen pääoma keskittyy Helsinkiin

Helsinki-keskeisyys näkyy kulttuurielämässä. Suuri osa Suomessa tuotettujen elokuvien ja televisiosarjojen tapahtumapaikoista sijoittuu pääkaupunkiseudulle, mikä vahvistaa käsitystä Helsingistä Suomen keskipisteenä ja rakentaa mediatilaa, jossa muualla Suomessa ei tapahdu mitään (muuta kuin rikoksia). Tämä heijastuu myös kulttuurisiin investointeihin, kuten museohankkeisiin ja teattereihin, jotka pääasiassa sijoittuvat Helsinkiin ja sen ympäristöön . Vaikka muualla Suomessa on vilkasta paikallista kulttuuritoimintaa, niiden näkyvyys ja rahoitus eivät yllä samalle tasolle kuin pääkaupunkiseudulla.

Jos et usko, kokeilepa tätä: Nimeä elokuva tai tv-sarja, joka ei sijoitu Helsinkiin, siinä ei käydä Helsingissä, siinä ei ole Helsingistä muuttaneita henkilöitä, tai siinä ei haikailla Helsinkiin. Esimerkkejä löytyy, mutta niiden nimeämisen vaikeus osoittanee jotakin siitä mediatodellisuudesta, jossa elämme.  Se, mitä ja keitä näkyy mediatilassa, on tärkeää identiteettien rakentumiselle. Muistan senkin, kun näin Lahdesta kotoisin olevana, koko perhe kärrättiin paikalle ihmettelemään, jos uutisissa vilahti syystä tai toisesta uutiskuvaa Lahdesta.  

Kehitys kehittyy – pääkaupunkiseudulla 

Yksi Helsinki-keskeisyyden näkyvimmistä ilmentymistä on merkittävien infrastruktuurihankkeiden keskittyminen pääkaupunkiseudulle. Tällä hetkellä Jyväskylässä ollaan sydän sykkyrällään kansainvälisen tason liikunta-areenan rakentamisesta, kun vuosikymmenen vääntö on saatu päätöksen.

Jyväskylä kuuluu kuitenkin Suomen kasvukeskuksiin: minkälaisista hankkeista edes uskalletaan haaveilla Forssassa, Kuhmossa tai Sulkavalla? Lahden ja Helsingin välistä junarataa, joka valmistui vajaa parikymmentä vuotta sitten, juhlitaan edelleen kuin se olisi auennut eilen. Suomella on korjausvelkaa pelkästään tiestössä karkeasti 2,4 miljardia euroa . Jos edes kuoppaiset tiet saataisiin kuntoon, kuuluisi Helsinkiin asti juhlinnan ääntä.

Helsinki elättää muun Suomen

Pääkaupunkiseudun taloudellinen merkitys ja korkeampi verotuotto on tietysti melko kiistaton väite, ainakin jos haluaa olla raaputtamatta pinnan alle.

Uusimaa on ollut perinteisesti nettomaksaja, joka joutuu. Väite kuitenkin yksinkertaistaa todellisuutta ja jättää huomiotta muiden alueiden taloudellisen panoksen. Esimerkiksi maatalous, metsätalous ja teollisuus, jotka ovat tärkeitä muilla alueilla, ovat Suomen vientitulojen keskeisiä tekijöitä. Yritysten pääkonttorien sijoittuminen pääkaupunkiseudulle tuottaa mittavia verotuloja, vaikka itse työ tehdään usein muualla. On harhaanjohtavaa väittää, että Helsingin talous yksinään kannattelisi koko maan taloudellista hyvinvointia. Sen sijaan voitaisiin ajatella, että eri alueet täydentävät toisiaan.

Lopuksi

Alueellinen epätasa-arvo ja resurssien keskittyminen Helsinkiin uhkaavat lopulta koko maan kehitystä. Koulutettu väestö kasaantuu pääkaupunkiseudulle jo siinä määrin, että helsinkiläisistä työikäisistä joka toinen on korkeakoulutettu muun maan lukujen ollessa 38 prosenttia. Ilman tasaista resurssien jakautumista ja huomiota maaseudun ja pienempien kaupunkien tarpeisiin Suomi voi menettää merkittävän osan potentiaalistaan. Ei ole tietenkään olemassa yhtä Helsinkiä, vaan sen sisään mahtuu useita todellisuuksia. Mutta niin mahtuu kyllä Vaasaan, Joensuuhun kuin Ouluunkin.

Näistä katkeransuloisista pohdinnoista huolimatta Helsinkiin kotiutuminen on sujunut varsin mallikkaasti, jos mittarina voidaan pitää sitä, miten itsekin hyvästelin ystäväni hiljattain: ”Olitko milloin tulossa taas Helsinkiin?”